"Pitäsköhän sen käydä lääkärissä, kun ei ne kuukautiset ole vieläkään alkaneet? On se niin hoikkakin" "Ei tarvi, itelläkin on vähän myöhemmin alkanu. Saman mallinen oon ton ikäsenä ollu." Äite ei ollut todellakaan huolissaan. Mummu taas oli. Enkä minäkään kyllä riemusta kiljuen odottanu joka kuukausi toistuvaa vaipanvaihtoa. Enkä osannut murehtia, koska äitelläkin oli alkanut vasta 15-kesäisenä.

Kerkisin hyvin täyttää jo 16, kunnes punaset valot ensimmäisen kerran sytty. Ja muistaakseni menkat ei nyt mitenkään kovin epäsäännölliset olleet. Jos nyt pitäisi vastata, että oliko kiertoni silloin tasainen, niin vastaisin myöntävästi.

Löysin ensirakkauteni 17-vuotiaana ja aloitin popsimaan pillereitä. Luonnolliset menkat olivat siihen mennessä olleet vasta vuoden. Pillerit sopi oikein hyvin. Mieli oli tasainen, ei tarvinnu raivota. Kuukautiset tuli säännöllisesti silloin kun piti. Saatoin hyvin siirtää selibaattiaikaa syömällä 2 laattaa putkeen, jos oli jotain menoja ja huvituksia, silti menkat tuli nappulatauolla normaalisti. 

Puhuimme perheen perustamisesta ja olimme molemmat samoilla linjoilla siitä, että halusimme lapsia nuorena. Kuitenkin niin, että saisin kouluni ensin käytyä loppuun. Nyt sitä ajattelee huvittuneena, kuinka sitä on silloin laskenut niin tosissaan, että varmasti ehdin valmistua. Ja ehdinkin. Vallan mainiosti. Lopetin pillerit elokuussa 2012, täytin sinä vuonna 20. Olin syönyt pillereitä noin 2,5 vuotta. Jännittyneenä aloimme odottamaan, mitä tapahtuisi. 

Osasin varautua, että kierron tasoittumiseen menisi aikaa. Aika kului. Kierto oli täysin epäsäännöllinen 40-110 päivää. Soitin jo alkutalvesta julkiselle puolelle gynelle, että millähän voisin tasata kiertoa, onko mahdollista saada jotain apua tässä kohtaa. "Ootko e-pillereitä ajatellu?" No en nyt kyllä niillä ajatellut tässä kohtaa tasata kiertoa. Mitään ei siis tehdä julkisella puolella ennen kuin vuosi on pulkassa. Tiesin sen kyllä, mutta tyhmänä ajattelin sen tarkoittavan vain tarkempia tutkimuksia. 

Niin siinä sitten harjoiteltiin vuosi täydessä epätietoisuudessa. Eihän meillä ollut siinä kohtaa mitään säästöjä yksityiselle tutkimuksiin. Raastavinta aikaa. Kun et tiedä. Odotat vain hoomoilasena, että mitähan tänään tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Toisaalta. Ei meillä ollut mikään tulipalokiire saada mahaan pystyyn. Vaikka se epätietoisuus rasittikin henkisesti. 

Onko muita  vuoden julkiselle puolelle odottaneita? Vai onko yksityinen ollut se vaihtoehto?

"Siskoo! Kävelläänkö tänne? Upsis, ei haittaa, ylös vaan! Sisko auttaa." Kotivideolla näkyy, kuinka hintelä kahdeksan vuotias tyttö pitelee 10 kuukauden ikäistä, ei niin hintelää, pikkusiskoa käsistä ja tutkii kaiken mahdollisen, mitä pihasta vain voi ikinä löytyä. Koko elämä edessä.

Joo. Meni liian ruususeksi. "Koko elämä edessä" -fraasi on mielestäni ehkä naurettavimpia lausahduksia, mitä ihmiset suustaan päästää. Ja nyt kun oikein mietin, että mihin perustan tämän mielipiteeni, en oikeastaan edes tiedä. Kuullostaa vain aivan liian vaaleanpunaiselta mun suuhuni. 

Jos joku toisi nyt eteeni kuivan kesän oravalta näyttävän kahdeksan vuotiaan ja sanoisi, että kyllä se osaa hoitaa, anna vain alle vuoden ikäisesi sille; voi olla, että miettisin kaksi kertaa. Mutta ei meidän äite. Hän tunsi ja tiesi lapsensa ja luotti siihen, että kyllä se sisko auttaa. Ja niin auttoikin. Vaikka ehkä voimavarojensa äärirajoilla raahasi melkein oman painonsa verran, vielä kovin huteraa ja vauvanpyöreää pikkusiskoa pitkin pihaa, intoa näiltä kummaltakaan ei puuttunut. Molemmat nauttivat seurastaan ja tekemisestään täysin rinnoin. 

Olen aina rakastanut lapsia. No joo, eivät ne pikkusisarukset niin kivoja silloin kasiluokalla ollut, kun piti ensin olla lapsenlikkana kotona, ennen kuin pääsi kavereille. Mutta pääosin hoivavietti on ollut aina suhteellisen korkea. Muistan ala-asteella jo puhuneeni kavereiden kanssa, kuinka haluan paljon lapsia. En ole koskaan ajatellut, että olen aikuisena kahden, ja vielä vähemmän yhden, lapsen äiti, vaan kuvitelmissani olen ollut kolmen tai neljän lapsen äiti. Eikä mielipiteeni ole siitä missään kohtaa muuttunut. Ei ylä-asteella, ei lukiossa. Tänä päivänäkin jaksan edelleen uskoa siihen, että sitten joskus mummu-ihmisenä kaikki villasukkaposti ei menisi samaan osoitteeseen. 

Onhan äitenikin yksi neljästä sisaruksesta ja vieläpä kaksonen. "Sullahan on sitten suurempi mahdollisuus kaksosraskauteen. Sehän periytyy yhden sukupolven yli." Jepjep. Miettinyt sitä itsekin, kuullut sen vielä useammin. Haenko suolapurkin toiseen käteen tuon veitsen lisäksi? Ja olenhan itsekin neljästä sisaruksesta vanhin. Iskälläkin on sisko ja tällä kyseisellä tädillä on kaksi lasta. Äiten puolelta meitä serkuksia on yhteensä kymmenen. Kyllä pitäisi olla ihan normaalisti sikiävä suku. Kyllä pitäisi ja niinhän sitä luulis. Tää oli vissiin taas niitä juttuja, etten usko, ennen kuin omalle takaraivolle kolahtaa. 

 

Onko sulla ollut lapsena visioita omasta lapsiluvusta? Onko visiot muuttunut?